"28-vuotias ilmeetön nainen. Harvasanainen ja puhuu hiljaisella äänellä."
Tuona kyseisenä päivänä minä katosin. Katosin sosiaalisesta elämästä, sosiaalisesta mediasta ja työelämästä. Päivää ennempää minun maailmani romahti. Minä romahdin. Tämä teksti tulee sisältämään hyvin henkilökohtaisia asioita minusta. Tämä teksti on kertomus siitä kun mielenterveys pettää.
Taustatietona voin sen verran kertoa, että viimeiset viisi vuotta elämästä on ollut yhtä helvettiä. Olen hukuttanut itseni töihin, käynyt läpi vaikean avioeron, joutunut lähtemään omasta kodistani, nostanut käsilleni kuolleen koiranpentuni, katsonut vierestä kun perheenjäsenet sairastuivat, kärsivät ja kuolivat. Muutama kuukausi sitten tuijotin kuolemaa silmästä silmään. Kuolema ei ole kaunis asia.
Suru on ollut perheemme kunniavieraana aivan liian kauan. Eikä se vieläkään ole poistunut.
Jos olet sitä mieltä, että mielenterveyspotilaat ovat laiskoja paskoja, jotka elävät yhteiskunnan varoilla ja joiden pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni niin älä huoli. Minä olin joskus yksi niistä ihmisistä. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen on oltava vahva ja kestää kaikki mitä elämä heittää eteen. Kunnes löysin itseni siitä tilanteesta, että minä olen se paska, joka elää yhteiskunnan varoilla. Minä olen se, joka ei pääse sängystä ylös. Minä olen se, joka ei ollut tarpeeksi vahva.
09.03.2017
Tuo päivä oli aivan tavallinen. Olin aamulla herännyt töihin ja tehnyt pitkän työpäivän. Illalla mieheni kähti kauppaan ja hetken päästä soittaa, että on ajanut auton valopylvääseen ja uusi auto on romuna. Lähdin katsomaan tilannetta ja auton nähdessäni päässäni naksahti. Siis ihan kirjaimellisesti naksahti. Sain totaalisen hermoromahduksen sillä romuttunut auto kuvasti minulle omaa elämääni; rikkinäinen. Aloin huutamaan kamalia asioita, itkin ja raivosin. Ihan oikeasti sekosin. Vajosin psykoosiin.
Seuraavana päivänä mieheni vei minut päivystykseen ja sieltä sain lähetteen Harjavallan tehostetun avohoidon yksikköön.
Harjavalta. Tuo pahamaineinen hullujen huone. Minä. Sinne?
Ei ollut vaihtoehtoja.
Minulla todettiin vaikea ahdistuneisuushäiriö, vaikea masennus, määrittämätön paniikkihäiriö, sopeutumishäiriö sekamuotoinen ahdistus- ja masennusreaktio, määrittämätön mielialahäiriö.
Jouduin niin huonoon kuntoon henkisesti, että se romutti myös fyysisen kuntoni. Muistan kun mieheni vei minut verikokeisiin enkä jaksanut edes kävellä. Verikokeen jälkeen minulta lähti melkein taju ja aloin oksentamaan. Hoitaja haki minulle pyörätuolin.
En päässyt viikkoihin sängystä ylös. En poistunut kotoani viiteen viikkoon. Tupakatkin poltin olohuoneen ikkunasta. En vain pystynyt kohtaamaan ihmisiä. Yhtäkkiä olin ollut sairaslomalla kolme kuukautta. Alkuun kävin Harjavallassa keskustelemassa ja tapasin useita lääkäreitä. Sieltä minut siirrettiin Porin Mielenterveyskeskukselle.
Toukokuussa 2017 minulle tehtiin SCID I -tutkimus, jossa minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi 1, vakava masennustila, paniikkihäiriö, jossa agorafobian kriteerit, pakko-oireinen häiriö pakkoajatuksiin painottuen, post-traumaattinen stressihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Sairaslomaani jatkettiin jälleen 3kk.
Olen aina ollut lääkevastainen ihminen mutta tällaisten sairauksien edessä jopa minun oli taivuttava siihen faktaan, että ilman lääkkeitä tämä ei helpota. Harmi vain, että sopivan lääkityksen löytäminen on erittäin vaikeaa. Ainakin minun kohdalla. Tätä kun ei voi verrata päänsärkyyn johon auttaa burana. Ei ei.
Minulle on kokeiltu toistakymmentä eri lääkettä psykoosilääkkeistä rauhoittaviin. Parhaimmillaan olen syönyt 11 tablettia päivässä. Nykyinenkään lääkitys ei tunnu riittävältä.
Lokakuussa olin jälleen vaipunut psykoosiin. En tiennyt enää mikä oli todellisuutta ja mikä ei. Ahdistus sisälläni oli kasvanut niin suureksi, että se aiheutti fyysistä kipua rinnassani. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin itsemurhaa. Olinhan ajatellut sitä jo koko sairastamiseni ajan mutta nyt oli kulunut 2 viikkoa ajatellen pelkästään sitä. Aloin kuulla ääniä. Puhelimen soimista, ulko-oven avautumista. Pahin oli kun istuin yksin kotona olohuoneessa ja keittiöstä alkoi kuulua vauvan itkua. Vieläkin nostaa karvat pystyyn.
Näin myös hahmoja. Varjoissa. Pimeissä nurkissa. En tiedä mitä ne olivat mutta eivät ainakaan mitään hyvää.
06.10.2017
Paha olo sisälläni oli saavuttanut huippunsa. En enää saanut happea koska ahdisti niin paljon. Olin odottanut, että mieheni nukahtaa. Istuin olohuoneen sohvalla. Veitsi kädessä.
Pitkään mietein mitä sillä veitsellä teen. Paha olo oli pakko saada loppumaan. Tartuin veitseen ja viilsin vasempaan reiteeni noin 10-15cm pituisen viillon. Ei helpotusta. Tein uuden viillon. Se hieman sattui. Kolmas helpotti. Huokaisin syvään ja katsoin kuinka veri valui reittäni pitkin. Helpotus.
Yhteensä kolme kertaa olen itseäni viillellyt, myös oikeaan reiteen ja vasempaan ranteeseen. Pahimpina hetkinä olen siitä löytänyt helpotusta ja ymmärrystä niitä kohtaan, jotka ovat tällaista joutuneet tekemään. Nyt minä olen yksi heistä.
Kymmenen päivää myöhemmin minut vietiin Harjavallan Akuuttipsykiatrian osasto 22:selle. Ikäväkseni minun on kerrottava, että siellä ei ole valkoisia, pieniä, pyöreitä huoneita joihin hoitajat käskevät kusemaan nurkkaan. Suljetusta en osaa sanoa, sinne en ole joutunut. Vielä.
Sen sijaan siellä oli tavallisia huoneita, osasso useampi potilas. Itse sain oman huoneen koska olin niin huonossa kunnossa. Oleskelutilassa oli sohvia ja telkkari sekä ruokapöydät ja keittiö. Ruoka ei ollut hääviä. Lääkkeet jaettiin kuin elokuvissa; kaikki jonoon ja omalla sukunimellä sai pienin muovimukin jossa lääkkeet olivat. Ne otettiin hoitajan valvovan silmän alla.
Vietin osastolla 18tuntia. Lääkäreiden kanssa katsottiin, että ei ole paras mahdollinen paikka tällä hetkellä, muunmuassa impulsiivisuuteni vuoksi. Jokainen tulkitkoon tuon miten haluaa.
Minut ohjattiin MTK:n päiväyksikköön, jossa kävinkin noin neljä viikkoa. Maanantaista perjantaihin klo 9-14/15. Kutsuin sitä päiväkerhoksi. Siellä käytiin läpi erilaisia terapiamuotoja, keskusteluja, fysioterapiaa ym. Ihan mukavaa hommaa ja pääsin taas elävien kirjoihin. Oli myös mukava huomata, että siellä kävi ihan tavallisia ihmisiä, niinkuin minäkin.
Minulle tehtiin SCID-II haastattelu myöhemmin vuonna 2018. Tässä tutkimuksessa minulla todettiin seuraavat persoonallisuushäiriöt; Estynyt, passiivisvihamielinen, depressiivinen, epäluuloinen, psykoosipiirteinen, eristäytynyt, narsistinen, vaativa sekä epävakaa persoonallisuushäiriö. Diagnoosiksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö.
Sairaslomalla, tai siis sairaseläkkeellä, olen ollut maaliskuussa kaksi vuotta. Kaksi vitun pitkää vuotta. Vielä olisi edessä ainakin kesäkuun loppuun saakka mutta epäilen sen jatkuvan siitäkin vielä. Olisin voinut kirjoittaa vieläkin pidemmän tekstin mutta ei sitä kukaan jaksais lukea. Saa nähdä jaksaako tätäkään.
Tämä teksti tulee varmasti monelle, jollei jopa kaikille täytenä yllätyksenä. Niin paljon tuskaa olen pitänyt sisälläni. Niin paljon vihaa ja surua. Miljoonia kyyneleitä pidätellyt. Ollut kykenemätön itkemään tai tuntemaan mitään. Ja kaiken tämän edellemainitun olen piilottanut yhden asian taakse.
Hymy.
Et koskaan ole nähnyt minua julkisesti allapäin. Et koskaan ole kuullut minun valittavan. Sen sijaan olet nähnyt hymyilevän, aina hyväntuulisen Anniinan. Mutta voi pojat mitä se hymy onkaan kätkenyt taakseen.
Tämä on minun tarinani. Tämä on minun matkani. Tämä on hulluuden highway.
"Kun valot sammuu niin sä kaiken näät
Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät
Suljet silmäsi ja hengität
Kyllä kaikesta sä vielä selviät
Joku voimas vei vaik sä huusit ei
Tää on hulluuden highway
Avaat silmäsi ja hengität, ehkä huomenna sä ymmärrät
Vielä elossa oot"
-Anniina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti