keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Friend or foe?

Jäätyäni sairaslomalle kaksi vuotta sitten elämäni täyttyi tyhjyydestä. En pystynyt tekemään töitä, käymään ihmisten ilmoilla tai muutenkaan pitämään yllä sosiaalista elämää. Sulkeuduin ulkomaailmalta totaalisesti.

Päivät kuluivat tekemättä mitään kunnes ajauduin videopelien ihmeelliseen maailmaan. Mieheni tutustutti minut pelaamaan erästä sotapeliä; Call of dutya. Se oli menoa.


En ole koskaan ollut mikään pleikkarin pelaaja mutta pelaaminen vei mennessään mitä paremmaksi tulin. Aluksi pelasin vain hetken verran kunnes meni hermot jos ei saanut yhtään tappoa. Lopulta saatoin pelata jopa 12tuntia putkeen.


Pelaamisesta muodostui pakkomielle.

Koska peli on niin nopeatempoista, siinä ei ehdi ajattelemaan mitään muuta. Tämä puolestaan helpotti ahdistustani ja oli oikeastaan ainoa asia josta sain mielihyvää.  Tietenkin tein sitä mikä sai pahat ajatukset ja pahan oloni edes hetkeksi pois.

Nykyään olen yrittänyt vähentää pelaamista; pystyn olemaan muutaman päivänkin pelaamatta jos on muuta tekemistä.
Vau.
Muutaman päivän.

Onpa minusta silti kehkeytynyt ihan kelpo pelaaja. Ennätykseni on 34 tappoa ja 4 kuolemaa. Ja mikä parasta, olen saanut pelaamisen kautta uusia ystäviä ja ihmissuhteita luotua. Meitä on useamman henkilön porukka, jonka kanssa mähinöimme yhdessä ja jauhamme paskaa. Olen yleensä porukan ainoa nainen mutta silti yksi jätkistä.

On siis hyvin ristiriitaista, että jokin mikä saa hyvälle fiilikselle voi myös muodostautua ongelmaksi. Kysymys kuuluukin; friend or foe?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Never be ashamed of a scar

Hellurei ja hellät tunteet! Parin viikon hiljaisuus on tullut päätökseensä 😉 Viimeksi kirjoittelin kun olin vielä päiväkerhossa ja olisin ...